KIRSTI PALTTO – Ensimmäinen naissaamelaiskirjailija
Kirsti Paltto on syntynyt Deatnun eli Tenojoen varrella Outakoskella – pienessä kylässä, joka on eräs saamen suullisen perinteen sydänalueita. Paltto varttui kuuden sisaruksensa kanssa ja hänen vanhempansa olivat maanviljelijöitä kasvattaen karjaa ja lampaita sekä pyytäen lohta Tenosta. Perhe oli tyypillinen saamelainen perhe, joka sai elantonsa useasta eri lähteestä vuodenaikojen mukaan – saameksi käytettiin nimitystä lotnolasealáhusat eli monimuotoista toimeentulotaloutta harrastavaa perhekuntaa, joka elää tasapainossa vuodenaikojen kanssa, ts. elanto saatiin aina kauden mukaan lohenkalastuksesta, hillanpoiminnasta, riekonpyynnistä, poronhoidosta jne. Perheessä valmistettiin monenlaisia saamenkäsitöitä (duodji), kuten nutukkaita eli poronnahkakenkiä sekä lapasia ja muita vaatteita, joita he möivät läheisen Karasjoen markkinapaikalla. Tarinankerronta ja suullinen perintö olivat keskeisessä roolissa Palton lapsuudessa. Eritoten hänen isänsä kertoili toistuvasti tarinoita paikallisista tapahtumista ja ihmisistä sekä myös saamelaisen suullisen perinteen hahmoista päivittäisten askareiden ohella, mutta varsinkin kesäisin heinänteon yhteydessä.
Asuessaan kouluaikanaan koulun asuntolassa perheen vanhin tytär Kirsti tunsi itsensä hyvin yksinäiseksi, koska ei tuntenut muita lapsia. Hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan nopeasti ja löysi näin pian helpotusta yksinäisyyteensä ja rauhan kirjoitustyöhön. Kuten moni muukin juuri toisen maailmansodan jälkeen syntyneistä nuorista aikuisista, Kirsti jätti kotikylänsä mennäkseen kouluun Etelä-Suomeen. Hän pääsi opettajaseminaariin, josta valmistui 1971 – samana vuonna jolloin hänen ensimmäinen novellikokoelmansa Soakŋu (Kosiomatka) julkaistiin. Novellit pohjautuvat rikkaaseen kertomaperinteeseen joka oli tullut tutuksi hänen lapsuudestaan. Valmistumisensa jälkeen Paltto työskenteli kansakoulun opettajana neljä vuotta, jonka jälkeen alkoi täyspäiväiseksi kirjailijaksi.
”Kirjoitan saameksi,” Kirsti sanoo, ”koska en halunnut saamenkielen katoavan maailmasta. Halusin myös käyttää lapsuudessani Tenonlaaksosta kuulemiani tarinoita kirjoituksissani. Tajusin, kuinka tärkeää ja palkitsevaa on kirjoittaa omalla äidinkielelläni – pystyin pukemaan sanoiksi sisimmät tunteeni, joita usein on vaikea ilmaista puhumalla.” Paltto, muutaman muun taiteilijan ja kirjailijan, kuten Nils-Aslak Valkeapää (1943–2001) kanssa, oli yksi Saamen kulttuurin henkiin herättäjien avainhenkilöistä 1960-luvun lopulla ja 70-luvun alussa. Hän oli perustamassa Saamen Kirjailijaliittoa vuonna 1979 ja on edelleen mukana sen toiminnassa.
Hieman myöhemmin Kirsti oli myös perustamassa Suomen Saamelaistaitelijoiden Seuraa, jossa jäseninä on useita eri taiteenlajien taitajia sekä saamenkäsityöläisiä (duojár). Seuran säännöksessä lukee: ”Saamelaiselle taide on elämäntapa, keino elantoon maasta ja ympäristöstä sekä tapa rikastuttaa jokapäiväistä elämää. …On ollut yleinen tapa yhdistää useita eri töitä vuodenaikojen vaihtelun mukaan taatakseen elinkeinonsa karussa ympäristössä. Saamen taiteessa tämä heijastuu kokonaisvaltaisena näkemyksenä mitä taiteenlajeja ei ole tarve lokeroida eri kategorioihin. Saamelaistaiteilijat tekevät montaa asiaa yhdellä kertaa: he maalaavat, kirjoittavat, joikaavat sekä tekevät käsitöitä. Suomen Saamelaistaiteilijoiden Seura kunnioittaa näitä näkemyksiä.”
Kirsti Paltto on kirjoittanut ja julkaissut 19 kirjaa. Näihin lukeutuvat niin runous, lastenkirjat, romaanit, novellit, näytelmät kuin pamflettikin nimeltään Saamelaiset (1973), joka kaikesta muusta tuotannosta poiketen on alun perin kirjoitettu jollain toisella kuin saamen kielellä. Saamelaiset-pamfletti on kriittinen katsaus saamelaisten vallitseviin olosuhteisiin ja se vaati suomalaisen valtakulttuurin sekä yhteiskunnan tietoisuutta ja huomiota saamen kielen ja kulttuurin uhattua ja heikkenevää asemaa kohtaan. Tätä asemaa uhkasivat yhteiskuntaan sulauttamisen paineet ja alati heikkenevät mahdollisuudet saamelaiseen elämäntapaan, rasismi sekä stereotyyppiset näkemykset saamelaisista ja heidän kulttuuristaan – toisin sanoen uhkana oli yleinen ja vallitseva mentaliteetti Saamen ja saamelaisten sekä heidän oikeuksiensa tunnustamattomuudesta.
Palton ensimmäinen romaani Guhtoset dearvan min bohccot ilmestyi vuonna 1987 ja tämä teos on ensimmäinen osa trilogiassa, joka kuvaa saamelaisten ja heidän yhteisönsä elämää toisen maailmansodan jälkeisessä ympäristössä. Saamelaiset evakuoitiin pääosin Keski-Suomeen vetäytyvien saksalaisten polttaessa suurimman osan Lappia sodan loppuvaiheessa. Saamelaisperheet sijoitettiin väliaikaisesti pieniin suomalaiskyliin, kuten Alavieskaan ja Ylävieskaan, suomalaisten perheiden keskuuteen. Monissa tapauksissa saamelaisten vastaanotto suomalaisten keskuudessa oli hyvinkin vihamielinen ja saamelaiset saivat usein tuntea olevansa vähempiarvoisia heidän ”epäilyttävän” kulttuurinsa, ”outojen” vaatteidensa ja tapojensa ja ”kummallisen” kielensä vuoksi. Sodan päätyttyä kotiin palatessaan monet perheet löysivät tilansa ja talonsa poltettuina – näin he olivat pakotettuja aloittamaan kaiken jälleen tyhjästä. Monella tapaa toinen maailmansota evakuointeineen tarkoitti mullistavaa murrosta saamelaiselle yhteisölle sekä heidän kulttuurilleen: nopea modernisaatio yhdessä perinteisten kulttuuritapojen ja elinkeinojen häviämisen myötä toivat muassaan vaikeat ajat. Kaiken tämän lisäksi koloniaali mentaliteetti, jonka mukaan saamelaiset ovat muuta väestöä selvästi vähempiarvoisia, yleistyi nopeasti suomalaisten ja muun valtaväestön keskuudessa.
Guhtoset dearvan min bohccot ilmestyi myös suomeksi (Eino Kuokkasen kääntämänä Voijaa minun poroni, 1986) ja se oli yksi Finlandia-palkintoehdokkaista 1987. Tämä oli ensimmäinen kerta kun saamelaiskirjailija oli ehdolla tähän arvovaltaiseen palkintoon. Vuonna 1997 Paltto palkittiin Suomen Saamelaiskäräjien Kulttuuripalkinnolla ja hän sai kansainvälisen Helen Prize -palkinnon (2001), joka on erityistunnustus poikkeuksellisille naisille heidän omalla alallaan sekä heidän työpanoksestaan omille yhteisöilleen. Paltto sai tunnustusta nimenomaan omistautumisestaan ylläpitää ja puolustaa saamelaiskulttuuria ja saamen kieltä kirjallisuutensa kautta mutta myös muista ansioistaan saamelaiskulttuurin saralla. Hänen novellikokoelmansa Suoláduvvan (Varastettu) palkittiin Saamelaisneuvoston Kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2002 ja teos oli samana vuonna Pohjoismaiden Kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana. Kirja on käännetty myös norjaksi.
Vuosina 1994–2003 Paltto toimi saamelaisteatteri Rávgošin johtajana. Hän myös perusti Gielas-kustantamon vuonna 1989 välttääkseen vaikeudet ja hankaluudet, joita saamelaiskirjailijat joutuvat toistuvasti kohtaamaan: saamelaiskirjallisuutta on erittäin vaikea saada julkaistuksi puutteellisen infrastruktuurin ja puuttuvan rahoituksen vuoksi. Tässä valossa saamelainen nykykirjallisuus on kriisin kourissa. Yksi saamelaisen kirjallisuuden suurimmista haasteista on omalla äidinkielellä kirjoitettujen kirjojen lukijakunnan suppeus. Tämä erottaa saamelaiskirjallisuuden monesta muusta nykypäivän alkuperäiskirjallisuudesta – esimerkiksi Pohjois-Amerikassa alkuperäisväestö kirjoittaa suurimmaksi osaksi englanniksi, saaden näin huomattavasti suuremman lukijakunnan tuotoksilleen.
Hiljattain Kirsti on tehnyt uniikkia taidetta yhdistelemällä sisnaa ja verkaa. Hän on myös kutonut kauniita seinäraanuja. Hänen rakentamansa tilataidetyö on nimeltään Gieddegeas-gálggu goahti (Kentänpään eukon kota).
Vaikka Pohjoismaiden hallitukset ovat hyväksyneet Saamen kielilain, poliittinen halu myöntää tarvittava rahoitus ja resurssit näiden säädösten ja politiikan toteuttamiseksi niiltä kuitenkin puuttuu. Saamelaispoliitikot eivät pärjää tässä vertailussa paljoa kollegoitaan paremmin: he pitävät kyllä puheita saamen kielen ylläpitämisen ja säilyttämisen tärkeydestä, mutta päätöksentekohetkellä näitä asioita tarkastellaan erittäin kapeasta näkökulmasta ja ”perinteiset saamelaiselinkeinot” asettuvat yhä uudelleen muita, ”mitättömämpiä” asioita kuten kirjallisuus, edelle.
Saamelaiskirjailijat, yhdessä muiden taiteilijoiden ja kulttuurin parissa työskentelevien kanssa, ovat kuitenkin meidän tiennäyttäjiämme. He ovat myös visionäärejä, joiden juuret ovat niin kerronta- kuin kaikessa muussakin perinteessä ja jotka käyttävät tätä tietämystä, eivät pelkästään heijastaakseen nykyisiä realiteetteja, vaan myös luodakseen uusia realiteetteja ja tulevaisuuden visioita tavalla, jonka juuret ovat perinteessä ja entisessä elämäntavassa.
Kirsti Paltto asuu Utsjoella (Ohcejohka), lähellä lapsuudenkotiaan Tenojoen varrella, jossa hän viettää kesänsä. Kun Paltolta kysytään, mitä hänelle tarkoittaa olla saamelaiskirjailija, hän vastaa: “Sinun on uskottava oman työsi tärkeyteen, jos aikoo kirjoittaa saamen kielellä. Muutoin uhkaa motivaation ja energian loppuminen. Saamelaiselta yleisöltä on hyvin hankalaa saada palautetta ja uskon, että eräs syistä saamelaisten vähäiseen lukemiseen löytyy siitä, että erityisesti moni vanhempi ihminen ei ole koskaan oppinut lukemaan saamen kieltä. Saamen kulttuuri on yhä edelleenkin hyvin suullinen kulttuuri – on paljon ihmisiä jotka mieluummin kertovat tarinoita kuin tarttuvat kirjaan. Toisaalta taas on upeaa kirjoittaa omalla kielelläsi kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Mutta sinun on uskottava työhösi.”
Palton lastenkirja Vilges geađgi (1980) ilmestyy pian englanniksi saamelaiskustantamo Davvi Girjin julkaisemana. Vilges geađgi kertoo tarinan nuoresta saamelaistytöstä, joka saa uuden ystävän gufihtar-tyttö Saijasta (saamelaisperinteessä gufihtaret ovat maanalaista kansaa). Yhdessä tytöt matkaavat Saijan maailmaan, jossa Elle kokee monia seikkailuja ja oppii tärkeän läksyn kielensä tärkeydestä ja kulttuuriperinnöstään.
Lisää Palton näkemyksistä saamelaiskirjallisuudesta ja -kulttuurista voi lukea teoksessa Ei alkua ei loppua. Saamelaisten puheenvuoro (toim. K. Kailo ja E. Helander, Helsinki: Like, 1999). Kirjassa on myös useita muita saamelaiskirjailijoiden ja -taiteilijoiden haastatteluja.
